Nopeasti on kesä hurahtanut, enää kolme viikkoa jäljellä Suomen-lomaa, ja sitten paluu kotiin. Ikävä on jo kyllä kova, tietenkin, suunitelmatkin kerkesivät mennä tulevaisuuden suhteen täysin uusiksi.

Mutta kerronpa lyhkäisyydessään tarinan, kuinka oikein tuonne Turkin aurinkoon elämääni päädyin elelemään...

Neljä vuotta sitten työskentelin tympiintyneenä ja ylistressaantuneena vielä Suomessa, valtion firmassa kapeaa leipää vuollen. Elämä kului päiväkodin, työpaikan, kaupan ja kodin väliä kiirehtien, yleensä tukka tanassa juosten. Työtä oli paljon, intoa sen tekemiseen ei yhtään. Takana taas loskainen talvi, stressiperäistä sairastelua ja "tässäkötämänytoli" -fiilis. Muksu oli jo mukavan ikäinen, 4-vuotias tenava. Tuohon saumaan sain puhelun rakkaimmalta ystävättäreltäni, joka muutamaa vuotta aiemmin oli töiden kautta Turkkiin päätynyt ja miehen rinnalla sinne jäänyt. Nyt hän soitti kysyäkseen minun mielenkiintoa työskennellä paikalliselle firmalle hallintopuolen vastaavana. Homman oli tarkoitus olla tuon yhden kesäkauden mittainen, eli noin 4 kuukautta. Minä en sen ihmeemmin asiaa jäänyt pähkäilemään, vaan irtisanouduin töistäni, pakkasin asunnon siskon varastoon ja suuntasin lapseni kanssa nokan kohti Turkkia. Täytynee huomauttaa, että aiemmin en ollut ko. maassa edes lomaillut, eli täydellisen ummikkona siihen leikkiin lähdin!

Toukokuussa 2005 saavuimme etelä-Turkkiin, ja yön pimeydessä huristimme uuden pomon kyydissä pieneen lomakaupunkiin, joka tulisi olemaan kotimme kesän ajan - tai niin luulin! Tuo kesä meni uuteen elämänmenoon, uuteen kulttuuriin ja uusiin ihmisiin totutellessa, mutta hassusti jo alusta asti oli fiilis, että olen "kotona". Töitä oli toki edelleen paljon, mutta ilman sitä oravanpyörää ja stressiä mihin Suomessa oli tottunut. Asuimme työpaikan vieressä, lapsi sai olla kotona, pihalla ja toimistolla kanssani koko päivän, mikä oli molemmista aivan ihanaa. Turistialue kun oli kyseessä, niin työpäivät olivat sitten 12-tuntisia, ja jos hyvin kävi, niin sain viikossa pitää yhden vapaapäivän. Mutta nautimme elämästä, auringosta, merestä ja ihmisten ystävällisyydestä!

Talvi alkoi lähestyä, eikä paluu Suomeen tuntunutkään enää kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ajattelimme katsoa vielä seuraavan kesäkauden, mitä tuleman pitää. Toinenkin kesä kääntyi talveen, työpaikkani vaihtui hieman työajoiltaan inhimillisempään, ja me teimme jo pesää - poika oli aloittanut koulun paikallisella ala-asteella, oli sujahtanut sekaan lähes huomaamatta, lasten vanhemmat suorastaan yllättyivät kun kuulivat, ettei olekaan paikallinen. Kieli oli siis hallussa hänellä heti, äidillä kun se vielä hieman kangerteli - mutta perässä tultiin kuitenkin :)

Olin alusta asti vannonut, etten anna yhdenkään turkkilaisen minua huijata mukaansa - hauskaa voi pitää mutta ei mitään vakavampaa. Sitten koitui kohtalokseni tuo tumma mies :) Työpaikkamme sattuivat olemaan naapurukset, ja huomasin pitkiä katseita luovan miehen kovin usein kanssani yhtäaikaa poistuvan toimistolta. Mukavaahan se oli, aina sattui kyyti kotiin ;) Pari kuukautta hiljalleen tuttavuutta teimme, katselin mikä hän oikein on miehiään.. kunnes viimein suostuin illalliselle kanssaan, ja se oli sitten siinä - mitä sitä selkeää totuutta kiertelemään!

Olimme molemmat hieman jo väsyneitä tuon pikkuriikkisen kylän elämään - kiva että kaikki tuntevat kaikki, mutta siinä ei omasta elämästä voi edes haaveilla. Asiat tiedetään, jopa ennen kuin itse olet niistä tietoinen. Talvisin asukasmäärä kieppui siinä 10 000 paikkeilla, ja sekin hajaantuneena laajalle alueelle. Turisteja -eikä siis työtäkään- ei ollut talvisin, eli  puolet vuodesta istuttiin teetä juoden ja tulevaa kautta spekuloiden. Kun kausi sitten alkoi, ei ollut aikaa omalle elämälle, vaan kellon ympäri päivästä toiseen tehtiin duunia niska märkänä että lomalaisilla olisi ollut kivaa. Hän sitten ehdotti, mitä jos muuttaisimme Istanbuliin - on itse sieltä kotoisin, ja perhekin siellä asustaa. Mikäpä siinä, ajattelin, josko elämä hieman "normaalimmiksi" kallistuisi. Ja niin pakkasimme kimpsut ja kampsut, koiran ja lapsen, ja muutimme mystiseen Istanbuliin.

Talvi menikin siellä elämää ihmetellen, joissakin työhaastatteluissa käyden, pari pätkää töitä tehden, ja uusiin ihmisiin tutustuen. Mutta jotenkin en vain päässyt sinuiksi kaupungin kanssa. Mies teki töitä, lapsi koulussa, minä koiran kanssa kotona ihmetellen. Toki kiertelin paljon ympäri kaupunkia, katselin ja kummastelin, hieman jo kotiuduinkin. Kesä tuli, ja vieläkään ei töitä ollut. Tulimme siihen tulokseen, että lähden lapsen kanssa kesäksi Suomeen, lapsenkin suomenkieli kun alkoi olla jo hukassa. Tarkoitus oli että kesän aikana mies pyytää firmalta siirtoa takaisin etelään, missä minulla olisi työt ja ystävät odottamassa, ja me syksyn tullen myös sinne lennettäisiin ja uusi koti perustettaisiin. Mutta mutta. Kesä tuli, ja niin myös minulle työtarjous (Istanbulista!!) jota en voinut ohittaa. Vastasin myöntävästi, miehen pomo oli onnellinen, että pysymme jatkossakin siellä, ja uusi kotikin on meille kesän aikana löytynyt.

Elämä muuttuu, suunnitelmat menevät uusiksi, mutta ehkä niin on tarkoituskin. Minä olen jo täysin sinut Istanbuliin paluumme kanssa, poika odottaa muuttoa kuin kuuta nousevaa (pihalla uima-allas ;)) ja kaikki tuntuu loksahtaneen kohdilleen. Tietysti muistettava, että kaikki voi aina heittää kärrynpyörää, asiat muuttua ennen kuin ehdimme kedi sanoa... Ja Turkin ollessa kyseessä, tuo on melkeimpä varmaa ;)

Tässä siis pääpiirteittäin reittimme turkkilaiseen elämään, sitä vielä opiskellen ja omaksuen, välillä takapakkia ottaen ja päätä seinään lyöden... mutta kuten mieheni aina muistuttaa, että onni ei itsestään kenenkään tielle lankea...

Tarinan alku tämä, loppua voi vain arvailla - mutta paljon meteliä, korkojen kopinaa, ehkä muutama oven paiskaus ja tuhottomasti hellyyttä siihen ainakin sisältyy! Ja niin, ihan normaalia perheen arkea.